perjantai 26. elokuuta 2016

Myrskytuulia ja matalapainetta

"Äiti, sä olet niin tyhmä!!"

"Äiti, minä tamppaan sut maahan!"

"Äiti, mene pois!!"

"Äiti, minä kyllä kohta lyön sinua!"

"Äiti, äiti, sä et saa enää ikinä tulla mun huoneeseen!!!"



Tyypillä on jälleen käynnissä sellainen uhma-ahma-raivarointikausi, että oksat pois. Välillä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa ja keskitynkin sitten vain selviämään kuluvan päivän loppuun. Ja juomaan harvinaisen rankan päivän päätteeksi lasillisen hyvää valkkaria.

MLL Vanhempainnetin mukaan: "Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä."

Yritä sitten päivän kolmannella raivari-kierroksella muistaa tuo ylläoleva. Ja mantranomaisesti hokea sitä itsellesi illalla, kun lapset ovat nukkumassa. "Lapseni rakastaa minua ja sen vuoksi käyttäytyy, kuin mini-kokoinen vihreä Hulk..." Ja jos vielä muistaisi itse aina sen raivokohtauksem ollessa päällä olla se aikuinen ja suoraviivainen omassa toiminnassaan.

Synnytyksen jälkeinen masennus saa useinkin palstatilaa vauva- ja perhe-elämäkeskeisissä medioissa. Mutta mites tällainen 4-5-vuotiaan uhma-raivareiden aiheuttama äidin väsymys? Koska ihan oikeasti välillä raivaroinnin kestäessä on oma jaksaminen todella koetuksella.

On hurjaa todistaa vierestä, että pienellä pojalla on niin järkyttävän paha mieli jostain niin mitättömän tuntuisesta asiasta (isoveljen hampaat pestään ensin / kenkä menee väärään jalkaan / paita on väärinpäin...). Ja se paha mieli koetaan niin järisyttävän suurena, että se täytyy purkaa paiskomalla tavaroita ja pahimmillaan lyömällä tai potkaisemalla äitiä. Koska äiti ei osaa lohduttaa.


Meillä ei sallita kenenkään satuttamista. Lyöminen ja potkiminen ovat ehdottomasti kiellettyjä. Samaten esimerkiksi hiekan heittäminen leikkipuistossa. Päiväkodissa on käytössä jäähy, joten se on otettu apukeinoksi varoituksen kera myös kotona. 

Aviomies on nyt tosiaan ollut pari viikkoa poikien reissulla Atlantin takana,joten Tyypin kiukulle ei ole muita vastaanottavia mahdollisuuksia, kuin äiti. Ja välillä pikkusisko. Onneksi Tyyppi on tajunnut myös, että pikkusisko on oivallinen leikkikaveri.


Vertaistuki auttaa onneksi tässäkin asiassa. Mikähän taika siinä on, että oma olo helpottuu välittömästi, kun kuulee, että meno on vastaavaa myös muissa perheissä? Tai siinä, että päivän raivarointi ja äidin voimattomuuden tunneaalto kuittaantuu sillä, että katselee illalla levollisena nukkuvaa Tyyppiä.

Ja pakko myöntää, että myös se helpottaa, että arkiaamuisin raivareiden siivittämän edellisillan ja kuluneen aamun päätteeksi saan kiikuttaa raivonneen lapsukaisen päiväkodin hellään huomaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!