lauantai 6. elokuuta 2016

5.3.16: Niin tai näin, aina menee väärinpäin


Luin kuluneella viikolla postauksen Maan korven kulkijoita-blogista otsikolla: ”Äiti, älä jätä!”. Postauksessa oli muun muassa kuvaus siitä, miten bloggaaja oli todistanut sivustakatsojana tilannetta, missä arviolta 3-vuotias tyttö on ilmeisesti eri mieltä äitinsä kanssa jostain asiasta ja minkä itse kertomuksen pohjalta tulkitsen uhma-kohtaukseksi. 

Bloggaaja kirjoittaa: ”Tilanteen kulkua seuratessani mielessäni risteilee viha, hätä ja tuska. “Ota nyt helvetissä jo se lapsi syliisi!” “Miksi kiusaat häntä?” Haluaisin singota läjät syytöksiä kohti äidin kasvoja, mutta olen autossa. En varmaan tekisi sitä muutenkaan. En uskaltaisi. Mutta minulla on lapsen puolesta häväisty olo. On kuin katsojaakin olisi nöyryytetty ja häväisty, tuskaa katsottu vierestä kylmin silmin. Lopulta tarpeeksi alistettuna armahdettu, otettu vastahakoisesti vastaan.”

Minullahan ei ole siis pienintäkään käsitystä siitä, mistä tässä bloggaajan kuvaamassa tilanteessa on oikeasti ollut kyse. Mutta äitinä minulle tuli paha mieli tämän äidin puolesta, joka katsoi lopulta ajan olevan oikea ja nosti lapsensa syliin. Että hän toimi äitinä väärin jonkun random-sivustakatsojan mielestä. Tänä päivänä kasvatusneuvoja tuntuu tulvivan jokaisesta mahdollisesta kanavasta. Yhtä kaikki: teet niin, teet näin niin lopputuloksena teet joka tapauksessa jonkun mielestä todennäköisesti väärinpäin. Oli se joku muu sitten vaikka sivustakatsoja bussissa, kaupassa, pulkkamäen tai luistinradan lumipenkassa.


Tyyppi on 4-vuotias ja meillä eletään (jälleen) hyvin voimakasta uhman nousukautta. Kirjoittelin aiemmin tällä viikolla meidän päivä-postausta torstaisen kiukkupäivän osalta. Kiukuttelu jatkuu yhä ja tuntuu siltä, että heti sängystä noustaan väärällä jalalla. Perjantaina kerhoon lähtiessä pukeminen oli yhtä tuskaa (”En osaa, en osaa, en osaa!!!” – no, osaa kyllä). Kotiin kerhosta kävelemistä siivitti Tyypin heittäytyminen keskelle jalkakäytävää kirkuen, ettei halua kävellä enää yhtä ainutta askelta ja sylissä olisi pitänyt päästä koko kilometrin pituinen kotimatka.

Rattaita työntäessä ei valitettavasti tämä mamma ole sellainen voimamies (vaikka nyt ahkerasti treenaakin), että tuota 18 kg:n painoista jäbää jaksaisin kantaa. Niinpä muutama ohikulkija sai todistaa todellista uhma-raivaria eli polvillaan jalkakäytävällä kirkuvaa pikkumiestä, joka ei syliin päässyt. Ja voin tunnustaa, että tuntui hyvältä että en antanut periksi. Jonkun kasvatusneuvoja syytävän kanavan mukaan lapsillehan olisi syytä opettaa R-A-J-O-J-A! Missäköhän niitä pitäisi opettaa jos ei sen raivarin tullessa keskellä jalkakäytävää/ bussipysäkkiä/ parkkipaikkaa/ ruokakauppaa/ luistinrataa? Kotona neljän seinän sisällä hiljaa hissukseen?

Äitiys (miksei isyyskin) on käsittämättömän vaikea kombo, josta ei ole ikinä vapaapäiviä tai lomaa. Siinä joutuu kehittymään ja kehittämään itseään joka ikinen päivä. Kun lisäksi on tunnettu tosiasia, että äiti on toiselle äidille susi, niin ei tämä äitiys helppoa ole. On varmasti olemassa niitä täydellisiä äitejä, jotka eivät ikinä hermostu lapsiinsa, venyvät joka asiassa äärimmilleen ja siitäkin vielä 5 cm ylimääräistä ja joiden syliin pääsee aina juuri sillä tietyllä halutulla hetkellä ja joiden keittiöt kiiltelevät puhtauttaan. Minä puolestaan reagoin tunteella enkä ole teflonia lasteni (kyllä, Neitikin osaa kiukutella) raivareille. Olen vissiin kaukana vauvapalstojen täydellisistä äideistä, mutta olen silti paras mahdollinen äiti omille lapsilleni, jotka tunnen läpikotaisin ympäriämpäri.
Välillä tuntuu ihan oikeasti siltä, että Tyyppi varmaan vihaa minua. Kun kuuntelen parhaimmillaan 4-6 kertaa päivässä itkua, parkua, raivoamista, on siinä oma jaksaminen todella koetuksella vaikka kuinka olisi korvatulpat korvissa. Lopulta ei auta, vaikka kuinka hokisi itselleen miten läheinen suhde meillä täytyykään olla, kun Tyyppi jaksaa raivota ja on niiiiiiiiin fantastista, että Tyypiltä löytyy temperamenttia. LOPULTA äidistä tuntuu hetken hyvältä, kun voi vaikka karjahtaa lapselle takaisin tai olla vaan jääräpäisesti antamatta periksi hänen kiukkuisuutensa edessä. Ihan oikeasti, me äiditkin olemme lopulta vain ihmisiä, vaikka välillä karjuisimme kuin leijonaemot tai emme nostaisi lapsia syliin kiukun keskellä.

Meillä käydään aina jokainen kiukkuraivari läpi. Meillä sylitellään paljon. Meillä tehdään paljon asioita yhdessä. Meillä kehutaan paljon. Ja meillä myös moititaan, jos menee pieleen. Meillä kerrotaan molemmille lapsille joka päivä miten ylpeitä me, äiti ja isi, heistä olemme. Ja meillä kerrotaan myös joka päivä molemmille lapsille miten paljon me, äiti ja isi, heitä rakastamme. Minun nähdäkseni todellista rakkautta ovat myös ne rajojen asettamiset. Vaikka se ohikulkijasta ja sivustakatsojasta tuntuisi lapsen kiusaamiselta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!