lauantai 30. heinäkuuta 2016

8.10.15: Nyt meni hermot


Meillä eletään tällä hetkellä aikamoista Tyypin uhma-ahmavaihetta. Välillä en tiedä pitäisikö itkeä, nauraa vai heittäytyä itsekin lattialle ja vetää itkupotkuraivarit. Sitten muistutan itselleni, että minä olen se aikuinen ja Tyyppi kohta 4-vuotias.

Tiedän tietysti mistä uhma johtuu. Uhmaikä on olennainen ja tärkeä osa lapsen itsenäistymistä vanhemmista ja erityisesti äidistä, johon yleensä suhde on läheisin. Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että olen tehnyt ainakin joitain asioita Tyypin kanssa 100-varmasti oikein, koska minä olen useimmiten se kiukun ja raivarin kohde. Ja että se on vain hyvä asia.

Mutta aina en jaksa. Silloin laitan korvatulpat korviin heti aamusta ja otan ne pois vasta, kun lähdetään lasten kanssa ulos. Erityisesti jos Neidilläkin on huono päivä ja molemmista lapsista lähtee ääntä, niin korvatulpat ovat suureksi avuksi viedessään pahimman kärjen äänenvoimakkuudesta. Viime viikolla vastasin Tyypin kiukkuun kiukulla, minkä seurauksena palapelin palat sinkosivat sohvan alle.

Meillä selvästi hankalimpia tilanteita ovat erilaiset siirtymis-tilanteet. Ulkovaatteiden pukeminen ja uloslähtö, iltapala, hammaspesu... Sen vuoksi nykyään kerron hyvissä ajoin ja useamman kerran mitä on tulossa. Välillä tämä toimii paremmin ja välillä taas ei.

Pikkusisko käy myös Tyypin hermoille aiempaa useammin ja etenkin Neidin kiljuminen aiheuttaa Tyypille mielipahaa. Samaan aikaan, kun Tyyppi rakastaa pikkusiskoaan ja on mitä suloisin isoveli, saattaa hän hetkeä myöhemmin heittäytyä lattialle huutamaan, koska Neiti ei tajua, että leikkikeittiön hella on niiiiiiiiiiiiin kuuma ettei siihen saa koskea.

Kovasti siis Tyyppi haluaisi leikkiä Neidin kanssa, mutta vielä useimmat leikit ovat sellaisia, ettei Neiti niitä osaa leikkiä niinkuin Tyyppi haluaisi. Onneksi näillä kahdella on myös yhteisiä juttuja, joista molemmille tulee hyvä mieli. Niinkuin keittiön kapusta-laatikon tyhjentäminen yhdessä. Tai Fröbeleiden kuunteleminen ja tanssiminen olohuoneessa.

Ärsyttävin juttu kuitenkin on se, että Tyyppi lyö. Tai ei lyö, vaan huitaisee. Useimmiten äitiä, mutta monesti myös Neitiä. Ja lyöminen on ehdottomasti kiellettyä. 

Yritän muistaa pitää malttini ja itseni rauhallisena, mutta aina se ei vaan onnistu, vaikka kuinka laskisi kymmeneen, kahteenkymmeneen, sataan... Vältän nykyään jäähyn käyttämistä ja sovimme vastikään Tyypin kanssa uudesta toimintatavasta silloin, kun tekee mieli huitaista. Juttelimme miksi ketään ei saa lyödä, mitä tapahtuu, kun lyö ja miten siitä tulee tosi paha mieli. Sovimme, että jatkossa kun Tyyppiä alkaa kiukuttaa niin paljon, että tekee mieli lyödä, hän tulee syliin. Ja kun minä näen, että alkaa kovasti kiukuttaa, niin nappaan hänet syliin.

Kerhossa vinkattiin myös tyynystä, joka olisi hahmoton ja jota voisi muksia silloin, kun liikaa kiukuttaa. Onkohan se tyyny ajateltu äidin vai Tyypin muksittavaksi?


Uhman keskellä unohtuu toisinaan pieneksi hetkeksi, että Tyyppi on vielä niin pieni poika. Pieni, joka jaksaa ihmetellä ja olla kiinnostunut nokkosista ja sienistä. Jonka kanssa on ihanaa tarkkailla Herra Kotilon hidasta etenemistä kadun poikki. Joka aamuisin juoksee toivottamaan hyvää huomenta pimpula-pampula-pompulalle ja hassuttaa tätä Ammu-kaverin kanssa. Ja joka iltaisin pyytää äitiä laulamaan: "Maailmaan, mä avaraan..." ja laulaa toisen säkeistön mukana.

Äitiys on kyllä kummallinen juttu. Vaikka päivä olisi ollut kuinka rankka ja raskas tahansa, niin illan tullen lasten mentyä nukkumaan hyvin usein helpottaa. Ikävät asiat korvautuvat päivän hyvillä hetkillä ja seuraavaan päivään suunnataan useimmiten ainakin osittain ladatuin akuin. Ja varmuuden vuoksi korvatulppien kera.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!