perjantai 9. joulukuuta 2011

Sekava sepustus synnytyksestä


Synnytyskertomusta oli pyydetty, joten naputtelenpas sen vielä ennenkuin menen herättelemään Tyyppiä iltapalalle ja kuuntelemaan seuraavat vaipanvaihtoraivarit... ;)

Postailin tiistaina 29.11. noista lisääntyneistä sukkapuikkotuikkaisuista sekä yöllisistä Tyypin aiheuttamista liikehdinnöistä. En olisi kyllä millään uskonut, että lähtö todella tulee seuraavana yönä, vaikka sitä toivoinkin. Mitään merkkejä ei siis ollut muuten päivällä ilmassa (paitsi se ihmeparantuminen flunssasta aamupäikkäreiden aikana), limatulpan irtoamista en huomannut kuin sillai osittain, mutta jotenkin odotin huomaavani sen. No, anyway!

Mentiin aviokin kanssa nukkumaan joskus klo 23 maissa ja puoli kahdentoista maissa tunsin ekaa kertaa selässä sellaista menkkamaista jomotusta, joka meni ohi. Hetken kuluttua tuntui toinen ja meni ohi. Sitten kolmas. Ajattelin alkuun, että en ala edes kellottelemaan, koska tuntemus oli niin lievä, mutta kun tunnin verran tuntemuksia tuntui, niin aloin kellottelemaan ja huomasin, että väliä oli noin 5-6 minuuttia. Kävin vessassa joskus 01. maissa ja toisen kerran nousin ylös noin 01.50, jolloin samantien hulahti. Ensireaktio oli järkytys, toinen reaktio herättää aviokki (joka oli muuten valvonut tähän saakka...) ja kolmas, että onko lapsivesi vihreää. Tallustin vessaan (sitä vettä muuten tuli aika paljon...), laitoin siteen, ei mitään apua, läpi meni, mutta sain tarkistettua, että väri oli kellertävän vihertävä, joten seisoin kylppärissä, pyysin aviokilta puhelimen ja soitin NKL:lle. Sanoivat, että kotona voi olla noin 12 tuntia, mutta sitten kun siltä tuntuu, niin laitokselle voisi lähteä.

No, meni noin 10 minuuttia, vettä hulahteli vielä lisää ja totesin sen olevan ennemmin vihreää, soitin uudestaan NKL:lle ja ilmoitin, että me kyllä taidetaan tulla nyt ihan heti. Aviokki keräsi tavaroita kasaan (ressukka oli aika hermona) ja lähti hakemaan autoa. Ja sillä aikaa tunsin ensimmäisen oikeasti kipeän supistuksen. Joka meni ohi, eli sillä oli selkeä alku ja loppu ja tauko. Neljä minuuttia myöhemmin tuli seuraava. Aviokki tuli hakemaan tavarat ja autoon -) autossa supistuksia edelleen tasaisesti 4 minuutin välein, eivät mitenkään kamalan kivuliaina, mutta tuntuvina.

NKL:llä oltiin valmiina, kello oli noin 02.30, kätilöksi saimme aivan ihanan Tuan ja lähdettiin käyrille. 20 minuuttia näitä seurailtiin, Tyypillä oli oikein mallikas syke ja supistukset... AI JUMALISTE... Ne sellaiset supistukset, joissa on se alku, loppu ja tauko, juu mun kohtu ei tunne sellaisia. Tyyppi potkaisi vielä anturin mahan päältä pois, joten lukemia ei saatu ylös, mutta julmetun kipeää teki eikä taukoja ollut. Sitten tehtiin sisätutkimus (ja voin kertoa, että tähän ensimmäiseen tutkimushuoneeseen jäi kaikki häveliäisyys) ja todettiin, että olen 3-4 cm auki. Suoraan synnytyssaliin siis.

Kätilö kiinnitti huomiota jatkuviin supistuksiin ja kivuliaisuuteen mallikkaasti, istahdin keinutuoliin ja hengitin ilokaasua ja se oikeasti toimi ainakin minulla supistuskipuun todella hyvin. Anestesialääkäri tilattiin saman tien kuitenkin paikalle laittamaan epiduraali ja ensimmäisen annoksen sain noin klo 04.20. Epiduraalin laittaminen ei muuten sattunut yhtään ja siitä oli hirmuisesti apua siihen supistuskipuun. Ongelmaksi muodostuikin sitten se infernaalinen ponnistuskipu. Ajattelin sen kuuluvan asiaan ja hengitin lähes koko ajan ilokaasua epiduraalin lisäksi.

Ponnistuskivun syyksi selvisi myöhemmin sektion tehneen lääkärin mukaan se, että Tyyppi oli ollut laskeutumassa, mutta avosuisen tarjonnan vuoksi hakannut päätään allekirjoittaneen luita vasten (ilmeisesti koko avautumisvaiheen ajan) jolloin päähän oli muodostunut aika iso pahka, joka lopulta siis johti sektioon.

Onneksi avautumisvaihe eteni koko ajan, se tuntui oikeasti todella palkitsevalta. Parin tunnin välein tehtiin sisätutkimus ja aina oli edetty 2 cm:n verran. Siitä saa oikeasti voimaa, kun tietää, että homma etenee. Ponnistuskivusta mainitsin kerta toisensa jälkeen ja sen vuoksi sainkin yhteensä 4 epiduraaliannosta, mutta eipä apua ollut tähän kipuun. Kätilö vaihtui aamulla klo 07. ja meitä tuli hoitamaan toinen ihana kätilö nimeltä Virpi. Lisäksi koko synnytyksen ajan paikalla oli lääketieteen kandi.

Nyt synnytykseen liittyvät paperit ovat neuvolan tädillä, koska hän nappasee niistä kopiot, eli täytyy sieltä vielä tarkistaa muutama asia, mutta suurin piirtein homma meni näin: noin klo 11. ponnistuskipu muuttui todella rajuksi. Kätilö ei silloin ollut huoneessa ja pyysin aviokkia soittamaan kutsua. Paikalle huoneeseen tuli niin ankea, flegmaattinen kätilö, että meinasin kirota hänet ääneen painumaan sinne missä pippuri kasvaa. Hän ei siis mitenkään reagoinut siihen, että olin todella tuskissani vaan sanoi menevänsä etsimään meidän kätilön. Hän tuli takaisin ja sanoi, että meidän hoitava kätilömme ei voi tulla ja, että hän voisi laittaa pundentaalipuudutuksen, koska olin kuulemma vain 9 senttiä auki. Sitten hän taas katosi jonnekin. Tässä vaiheessa aloin itkeä, koska kipu oli todella karmea ja koin aivan valtavaa ponnistustarvetta. Onneksi oma kätilömme tuli samassa paikalle, totesi ettei tässä mitään puuduteta vaan aletaan ponnistaa, koska olin täysin auki.

Ponnistin papereiden mukaan 30-40 minuuttia hyvin, pitkiä ponnistuksia mutta koska Tyyppi oli todella korkealla ja päässä oli pahka, niin mitään ei tapahtunut. Ensimmäiset ponnistukset tuntuivat todella hyvältä, koska kipua pystyi todella hyödyntämään ponnistusvaiheessa. Muistan jossain vaiheessa kysyneeni, että kuinka monta vielä, etten tunne että mikään etenisi. Tässä vaiheessa ilmeisesti vauvan sykkeet olivat alkaneet laskea (aviokki kertoi minulle tämän eilen) ja kätilö hälytti lääkärin paikalle imukupin kanssa. Lääkäri tuli pikaisesti, totesi, että vauva on liian ylhäällä eikä imukupista ole apua (tässä vaiheessa olin lääkärin avulla yrittänyt ponnistaa vielä kahdesti). Sanoin, että olen aivan loppu enkä jaksa ponnistaa enää ja lääkäri totesi tähän, että sitten mennään sektioon.

Siinä vaiheessa olin todella onnellinen tästä nopeasta päätöksestä. Kyseessä oli kiireellinen sektio, joten aviokki pääsi mukaan. Siirryin kuljetussängylle leikkaussaliin, mikä oli ihan yhtä tuskaa edelleen ponnistuskivun takia ja koska nyt ei enää saanut ponnistaa (en todella tajua miten siirtyminen onnistui...). Leikkaussalissa piti vielä siirtyä varsinaiselle leikkaussängylle ja siinä tuli sellainen tunne, että oikeasti kuolen. Luulin että kipu repii minut palasiksi, mutta eipäs vaan repinytkään. Anestesialääkäri puudutti epiduraalin kautta rinnasta alaspäin ja muistan, kun hän sanoi, että teillä on noin kahden minuutin kuluttua vauva.

Leikkaus ei todellakaan tuntunut ollenkaan. En tuntenut mitään sillä aikaa, kun leikkaus tehtiin, mutta ompeluosuuden aikana tiesin että jotain tapahtuu. Vauva syntyi klo 12.42 ja rääkäisy oli suorastaan korvia huumaavan ihana. :) Sain vauvan hetkeksi rinnalle kapaloituna, kunnes päälle iski rintakipu (lievä astmakohtaus ilmeisesti) ja aviokki lähti kätilön kanssa huolehtimaan vauvasta. Minut vietiin heräämöön, jossa olin noin 3 tuntia ja sitten minut vietiin osastolle. Osastolle minut vienyt kätilö mainitsi supistusherkän kohdun todennäköisesti toimivan aivan samalla tavalla myös seuraavassa raskaudessa, eli jos joskus olen uudestaan raskaana, niin synnytystapaa on syytä tarkkaan harkita.

Emme saaneet perhehuonetta, koska sektiopotilailta on varsinainen perhehuoneosasto rajattu pois ja osastoilla 51 & 52 on vain muutama perhehuone. Ensimmäisen ja toisen yön vauva oli kansliassa, koska olin niin kipeä etten päässyt sängystä kunnolla ylös. Ensimmäisenä päivänähän ei sängystä saa vielä nousta, joten oli selvää että vauva on kansliassa. Toisen päivän iltana kivut yltyivät uudestaan ja sain pitkäkestoista vahvaa särkylääkettä. Sektion aiheuttamia kipuja on turha vähätellä ja niistä on myös turha kärsiä.

Sain vauvan heti viereen osastolla ja alettiin testailla imetystä. Olin todella tokkurassa lääkkeistä, joten hommasta ei tullut oikein mitään ja vauva oli saanut ravintoa jo pullosta. Seuraavana aamuna olin päättänyt nousta, pääsin jalkeille, kävin suihkussa ja sitten alettiin kätilön johdolla harjoitella vauvanhoitoa. Olinkin varmaan aikamoinen näky, kun olin katetroitu ja dreenipussi oli vielä kiinni. ;)

Saatiin aviokin kanssa perhehuone kahdeksi viimeiseksi yöksi ja se olikin meille todella hyvä juttu. Oli ihanaa saada olla aviokin kanssa ja tutustua vauvaan, joskin kotona rentoutuu tietysti ihan eri tavalla ja sitä kautta myös tutustuminen vauvaan on erilaista. Imetyksestä otin aivan mielettömästi stressiä, koska se ei vain lähtenyt sujumaan. Vauva sai siis öisin kansliassa maitoa pullosta ja samoin kahtena viimeisenä yönä, koska homma ei vain toiminut. Näin ollen, en siis imetä vaan meidän vauva on korvike-pumpattu äidinmaitopullolapsi. :)


Huh huh, miten sekava sepustus. On jotenkin hankala pitää ajatuksia koossa tätä kirjoittaessa. Ehkä tästä saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen siitä mitä tapahtui.

Uskon, että se että olin henkisesti valmistautunut synnytykseen hyvin ja etenkin se, että olin päättänyt olla antamatta kivulle periksi, oli suureksi avuksi minkä vuoksi myös sen ponnistuskivun kestin sinne puolille päivin saakka hyvin.

ps. pidin tässä välissä postitauon, vaihdoin Tyypin vaipan ja juu, jälleen hirmu itkupotkuraivarit. :) Milläköhän niistä pääsisi eroon...?

12 kommenttia:

  1. Voi huh, on se kyllä melkoista puuhaa tuo synnyttäminen, vaikka positiivinen kuvahan tuosta kertomuksestasi tuli. Ihan vähän vaan mulla puntti vipajaa. ;D

    Tsemppiä itkupotkuraivaireihin! Jospa ne loppuu kun Tyyppi tottuu vaipanvaihtoon.

    VastaaPoista
  2. Näitä on tosi kiva lukea, omaa vuoroa odotellessa :)

    VastaaPoista
  3. Meille on nyt vasta 10kk iässä tullut vaipanvaihto raivareita, pukeminenkin on jotain ihan kamalaa kun pitäis päästä menemään :D

    Mutta sitten kun Tyyppi vähän kasvaa, siis vaikka parisenkin viikkoa niin kannataa heti pistää se hymynaama näkyville :) Sitä Emma jaksoi tuijotella vaikka kuinka kauan. Niin ja vaikka Tyyppi raivareita saakin, niin kannattaa silti yrittää vaikka laulella ja jutella lempeällä äänellä samalla :) Varmasti jossain vaiheessa sitten tottuu ja laulelu tekee siitä mukavan yhteisen hetken <3

    VastaaPoista
  4. Kiva kun jaksoit kirjoittaa synnytystarinan! Melkoinen kokemus, huh mitä puuhaa se synnyttäminen on. :)

    Vaipanvaihtoraivareihin en osaa sanoa mitään kun en ole ikinä yhtäkään vaippaa edes vaihtanut :D Ehkä Tyyppi kohta tottuu siihen, että se on vaan semmoinen homma josta ei pääse eroon vaikka kuinka protestoisi?

    VastaaPoista
  5. Meillä oli sama juttu tytsyn kanssa, alussa vaipanvaihto oli ilmeisesti hänen mielestään jotain aivan kaameaa...! =) En muista kauanko meni, ehkä pari viikkoa(?), kun tottui hommaan. Nyt vaipanvaihto (4kk) on enemmänkin päivän hauskimpia tapauksia, kun saa ottaa ilmakylpyjä. =)Saa sitten nähdä mikä tilanne jatkossa vaipanvaihdon mielekkyyden kannalta, kun alkaa vaavilla menojalkaa vipattaan...

    VastaaPoista
  6. Kummityttö saa kanssa melkoiset raivarit kun vaippaa vaihdetaan tai muuten vaatteita puetaan päälle. Ikää on nyt n. 2 kk. Eli normaalia tuo tuntuu olevan. Kunhan kasvaa niin alkaa varmasti tottumaan ja huomaa että "hei, eihän tässä yritetäkkään kiduttaa" :)
    -Laura

    VastaaPoista
  7. Kuinka pian pahka laskeutui teillä? Oliko enemmän sellainen pahka kuin tulee imukuppisynnytksessä vaiko pahka jossa pää vähän venähtää suipon malliseksi?

    Meilläkin koetaan itkupotkuraivarit vaipanvaihdon yhteydessä!

    VastaaPoista
  8. Onnea uudesta tulokkaasta!
    Jäin vähän ihmettelemään tuota, että "on selvää että sektio-äitien vauva on kansliassa". Mulle tehtiin myös sektio, mutta ei vauva ollut hetkeäkään muualla kuin mun kanssani. Tottahan se nostaminen sattui, mutta ei kukaan edes ehdottanut muuta. Voiskohan olla että tämän takia se imetyskään ei onnistunut, kun vauva ei päässyt olemaan riittävästi rinnalla..?

    VastaaPoista
  9. Ano: siis minun kohdallani ja tämän sektion yhteydessä oli täysin selvää, että vauva vietti yön kansliassa (en siis yleistä, että jokaisen sektioäidin vauva on kansliassa!) koska en olisi mitenkään kyennyt vauvaa hoitamaan.

    VastaaPoista
  10. Voi hyvänen aika, minähän täällä itkeä pillitän kun luen tätä tekstiä. Jotenkin tuo synnytyksen ihme, yhdistettynä sitten vielä hurjiin käänteisiin ja kipuihin, saa tunteet pintaan. Tsemppiä vauvanhoitoon! :)

    VastaaPoista
  11. Mulla oli kans Jay ekan yön kansliassa sektion jälkeen, koska olin ihan lääketokkurassa. Sen jälkeen aloin imettämään ja mentiin pelkällä rinnalla kunnes sai antaa kiinteitä ja velliä, koska pullo ei kelvannut. Joten tokkopa tuo yö kansliassa niin kovasti vaikuttaa.. :) Toiset imettää ja toiset ei. Tärkeintä kuitenkin, että bebe saa ruokansa. Tsemppii Pingu!! <3 KT

    VastaaPoista
  12. Luultavasti on kaikki sektio-äidit yhtälailla lääketokkurassa melkeinpä ensimmäisen vrk:n. Ketään ei kuitenkaan ilman kipulääkkeitä pidetä, toivottavasti :) Oli vain mun ensimmäinen kerta sairaalassa, enkä edes ymmärtänyt että vauvan olis voinut antaa "hoitoon" kun itku silmässä nostin vauvaa rinnalta toiselle (näin ohjeistivat).

    Siis itku silmässä, kun haava tuntui repeävän pienestäkin liikkeestä. Lähdin kylläkin kahden päivän kuluttua sairaalasta kotiin, koska kotona oli sentään mies auttamassa. Eri systeemit eri sairaaloissa, teidän kuulosti ihan hotellilta muhun verrattuna :D

    Eipä sillä väliä mistä vauva maitonsa saa. Mutta rinnalla täytyy aluksi pitää melkeipä "koko ajan" jos haluaa saada imetyksen käyntiin. Onnistuisi varmaan vieläkin, kun synnytyksestä noin vähän aikaa..? Mutta ei sellaisesta kannata mitään stressiä ottaa itselleen! (Nämä olivat vain mun omia pohdintoja sektioon liittyen)

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit!