torstai 27. lokakuuta 2011

Ei, hyvää päivää...

Tajusin just, että mun blogi on niiiiiin raskaana olevan naisen odotusblogi, että voi suorastaan onnetonta! Tajusin, että mun elämä on todella muuttunut viime keväästä ja se kyllä näkyy täältä blogistakin erittäin konkreettisesti.

Verona postaili mielenkiintoisesta aiheesta: Olenko muuttunut raskauden myötä?
No, ihan vain jos vertaa omia postauksia 27.3.11 jälkeen, niin kyllä, ehdottomasti olen muuttunut.

Fyysiset muutokset ovat tietysti oma juttunsa, jotka olen osittain kokenut hyvinkin haasteellisina, koska tein niin paljon töitä saadakseni kropan fyysisesti parempaan ja hoikempaan kuntoon. Mutta raskaudesta on selvästi ollut myös paljon hyötyä sillä niin verenpaine, kolesteroliarvot kuin hemoglobiinikin korjautuivat raskauden myötä kuin itsestään. Ja vaikka ärsyttääkin, että pitää ostaa vaatteita koossa 44 ja 44-46, niin tämä on kuitenkin niin väliaikaista ja painonnousu kuitenkin on ollut niin maltillinen, että tästä asiasta on turha itkeä. Ja vaateostoksien aiheuttamaa tuskaa lukuunottamatta (turhamaisuus kunniaan!), esittelen kasvanutta masua kyllä NIIIIN mielelläni, onhan siellä kasvamassa mun ja aviokin oma kullanmuru!!

Lisäksi se, että raskauden alussa kärsin hillittömästä pahoinvoinnista ja ylitsevuotavasta väsymyksestä, vaikuttivat molemmat tietysti siihen, että liikunnan tilalle tulivat alkuun kävelylenkit (salitreenit ja juoksu jäivät pois NIIIIIIIN kauan aikaa sitten) ja kun sitten ennakoivia supistuksia alkoi ilmetä, niin kävelylenkitkin jäivät pois. Kaipaan liikuntaa ihan älyttömästi ja se, jos mikä vaikuttaa tietysti fyysisten muutosten lisäksi myös henkiseen puoleen.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset (ns. henkinen puoli?) ovatkin sitten osittain asia erikseen. Raskauden aikana olen pohtinut raskauden jakoa ns. 3 osaan: alkuraskauden tavoitteena oli saada täyteen ensimmäinen kolmannes, jotta keskenmenon jatkuva pelko lähtisi pois. No, sittenhän tilalle kummittelemaan tulikin vauvan syntyminen huimasti ennenaikaisena (supistukset ja sairaslomamääräys elo-syyskuun vaihteessa ja uudestaan syys-lokakuussa eivät mitenkään vähentäneet tätä) ja tämä pelko on itseasiassa vasta nyt, kun ollaan viikolla 35+0 karsiutunut pois, koska nyt jos vauva syntyisi, niin mahdollisuudet selviytyä olisivat jo suorastaan erinomaiset.

Mitenkään yliemotionaalinen tai itkuinen en ole tämän raskauden aikana ollut. Lambi-mainos ei ole siis saanut minua itkemään. Stressiherkempi selvästi olen ollut (ai, miten niin huomasi ainakin autokauppoja kiertäessä...? ;)) ja se näkyi myös neuvolakäynnissä verenpaineen nousuna ja stressiä olen siis ottanut asioista, jotka liittyvät olennaisesti Tyyppiin. Stressasin aikaisemmin, siis ennen raskautta, synnytystä ihan hirmuisesti, mutta nyt suhtaudun siihen selätettävänä haasteena ja olen varma, että selviydyn siitä (kivunlievitys kiitos!). Onhan palkintona maailman paras asia, oma lapsi.

2 kommenttia:

  1. Varmaan se stressi kuuluu jollain tavalla raskausaikaan, en nyt kyllä tarkoita mitään kamalaa huolta ja murhetta. Itse ainakin huomaan stressaantuvani juurikin vauvaa koskevista asioista, siitä onko kaikki hyvin ja meneeköhän nyt joku pieleen. Muilta osin olen ollut arjessa aika seesteinen, ihme kyllä. Luulin, että musta tulis kauhea hormonihirviö, joka itkee ja raivoaa jokaisesta pienestä vastoinkäymisestä. Onneksi niin ei käynyt!

    VastaaPoista
  2. Heippa pingviini, pitkästä aikaa!! Olen ollut niin huono blogien selailija viime aikona, etten ole ollut täälläkään kirjoittelemassa vähään aikaan. Voi hitsi, niin ihanaa että raskaus alkaa lähenemään loppuaan. Tsemppiä loppuraskauteen!! Elätte jännittäviä aikoja :).

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit!